sunnuntai 19. kesäkuuta 2016

Grillattu mustekala on uusi musta!



Toissaviikolla huomasin neuvovani kaveriamme FB:ssä mustekalan grillaamisessa. Samalla tajusin, että aiheesta ei ole blogissakaan yhtään mitään, vaikka lonkeroisia silloin tällöin keittiöömme eksyykin. Tuumasin, että asiaan on saatava muutos myös siksi, että neuvoessani tajusin itsekin googleavani ohjeita ja miettiväni mikä ohje se olikaan jolla tätä elukkaa edellisen kerran tehtiin.

mustekalan keittäminen
Mustekala laitetaan mausteineen kattilaan ja peitetään juuri vedellä. 

Näitä pääjalkaisia syötäviä otuksia on useampaa sorttia, niinkuin kalojakin. Ja luonnollisesti jokaiselle on omat valmistus- ja preparointivihjeensä. Toisin kuin kalmari, tämä mustekala (octopus) on yleensä lähes suoraan valmis kattilaan kun sen kaupasta ostaa. Usein poistettavaksi ei ole jäänyt kuin eläimen kova, papukaijan nokkaa muistuttava suu, jonka löytää kun työntää vaan sormensa lonkeroiden keskellä olevaan suuaukkoon.

mustekalan keittäminen
Mustekalan suu on pieni, kaksiosainen kova "nokka" jonka saa pois suun kautta. 

Komissario Nardonessa kalastaja antoi Nardonelle lahjaksi mustekalan ja neuvoi dekkariamme pieksemään tuoretta mustekalaa jotta siitä tulisi mureaa. Vaikka ajatus kalastajan juuri antaman eläimen mureuttamisesta rantakiviin pieksemällä onkin romanttinen, se on samantyyppistä taikauskoa kuin korkin lisääminen keitinveteen. Taiat ovat täysin tarpeettomia kunhan mustekala saa hissukseen kiehua tarpeeksi pitkään ennen kuin se grillataan. Riittävän pitkä keittäminen pehmentää kyllä lonkerot ja lopputuloksena on oikein mureaa mustekalaa. Koko homman voi tehdä vaikka edellisenä päivänä jolloin mustekala jätetään jääkaappiin odottamaan keitinliemessään grillaushetkeä ja valmistus on tosi helppoa ja nopeaa.

perattu mustekala
Meikäläisen mustekala oli perattu valmiiksi, pää oli viilletty auki ja kaikki poistettu. 

Minä olen ostanut pakastettuja mustekaloja joko umpijäisinä blokkeina tai tiskistä kohmeisena. Molemmissa tapauksissa mustekalan annetaan ensin sulaa, mutta pakastetut ovat kyllä ololeet minusta tosi laadukkaita ja herkullisia niistä on tullut grillattuna joka kerta. Mustekaloja on eri kokoisia ja vaikka lonkeroisen koko saattaa tuntua valtavalta, se menee kokoon keitettäessä. Tämä meille kolmelle hyvin lounaaksi riittänyt pääjalkainen oli n. kiloinen kaveri ostettaessa.

mustekala, paino, kattila
Mustekalan päälle kannattaa laittaa kevyt paino, jotta se pysyy kiehuessa veden alla. 

Mustekelan päälle olen laittanut yleensä jonkinlaisen painon kun olen sitä keitellyt. Keittoaikana vesimäärää kannattaa tarkkailla, sillä mustekalan koosta riippuen keittoaika voi vaihdella puolesta tunnista puoleentoista. Näillä meikäläisen suht kookkailla mustekaloilla ollaan yleensä menty sinne lähemmäs puoltatoista tuntia. Mustekala on kypsää kun terävän veitsen kärki menee pistettäessä vaivatta sisään lonkoeron lihaan.

keitetty mustekala
Kypsä, keitetty mustekala. 

Kun mustekala on kypsää, sen annetaan jäähtyä liemessään ja nostetaan kylmään odottamaan grillausta. Keitettäessä mustekala tosiaan kutistuu tosi paljon ja siitä kiloisesta tuli ihan hyvä lounas meille kolmelle; jos lisukkeet olisivat olleet vähän täyttävämpiä siitä olisi kyllä syönyt neljäkin.


keitetty mustekala, kuivaus
Mustekala kuivataan ennen grillausta jotta se oikeasti ruskistuu. 

Ennen grillausta mustekala kuivataan, sivellään kevyesti öljyllä ja maustetaan suolalla ja pippurilla.

mustekala, grillaus
Kun väri on kaunis, mustekala käännetään ja grillataan toiseltakin puolelta. Vaikka koko elukan voi syödä, lonkerot ovat paras pala. 

Sitten vaan grilliin ja suoralla tulella nopeasti väriä molemmille puolille. Viimeistely lehtipersiljalla ja lisukkeina tarjottiin grillattua parsaa ja sydänsalaattia sekä sitruunalohkoja.

grillattu mustekala


Grillattu mustekala (yksi isohko mustekala)

1 isohko mustekala (meillä n. kiloinen)
3-4 timjamin tai sitruunatimjamin oksaa
1 laakerinlehti
1 rkl, n. 20 mustaa pippuria
1 tl suolaa
1 kokonainen valkosipuli, leikattuna kahtia niin että kaikki kynnet puolittuvat
1 luomusitruuna halkaistuna

Grillaukseen:
oliiviöljyä
mustaa pippuria
suolaa

Tarjoiluun:
lehtipersiljasilppua ja sitruunalohkoja

Sulata mustekala jos jäässä. Tarkista onko se perattu ja ellei, leikkaa päähän viilto ja poista sisälmykset. Usein tämä on tehty valmiiksi. Poista nokkamainen suu jos sitä ei ole poistettu, tunnet sen työntämällä sormen eläimen suuhun. Mustekalaa ei ole tarpeen mitenkään nylkeä, eikä edes piestä vaan tämän jälkeen se on valmis keitettäväksi.

Laita mausteet, valkosipuli ja halkaistu sitruuna kattilaan, mustekala niiden päälle ja kaada päälle vettä niin että mustekala juuri peittyy. Laita pieni paino mustekalan päälle jotta se ei nouse pois vedestä.

Anna kiehua pienellä tulella hiljalleen n. 60-90 min kunnes veitsen kärki uppoaa helposti lonkeroon.

Jäähdytä liemessään ja säilytä kylmässä kunnes aiot tarjoilla mustekalan.

Ennen grillausta kuivaa mustekala, sivele lonkerot öljyllä ja mustalla pippurilla. Grillaa suoralla, kuumalla hiilloksella molemmin puolin kunnes lonkeroihin tulee kaunista väriä.

Mausta suolalla, koristele lehtipersiljasilpulla ja tarjoa sitruunalohkoja mustekalan kanssa. Lisukkeeksi esimerkiksi grillattua sydänsalaattia ja grillattua parsaa.

p.s. jos teet parsaa ja sydänsalaattia, grillasimme ensin parsat, sitten siirsimme ne epäsuoralle lämmölle. Sitten oli mustekalan vuoro ja lopuksi salaatti. Kannattaa kokeilla sekä mustekalaa että sydänsalaatin grillausta, herkkua ihan vaan öljy-suola-pippuri käsittelyllä!


lauantai 4. kesäkuuta 2016

Banaanileipä

banaanileipä, nigella, sikke


Jos ne banaanit olisivat olleet yhtään kypsempiä, ne olisivat valehtelematta varmaan  madelleet ihan itse bioastiaan. Ne olivat pikimustia ja pehmeitä. Yhden kuoressa taisi olla jo homeläikän alkuakin. Ainoa syy, että edes haaveilin niiden avaamisesta oli jokin Netfilixistä talvella nähty kokkiohjelma, jossa huippukokki vakuutti että juuri tällaisia täydellisten ruokaan käytettävien banaanien tulee olla. Ja toden totta, kun leikkasin saksilla vanhan ihmisen nahkaa muistuttavan, kurttuisen ja pehmeän pötkylän, sisältä löytyi ihan oikean banaanin näköinen banaani. Se ei ollut mustaa; pehmeää kylläkin mutta ei mitenkään vastenmielistä ja tuoksui raikkaalle.

Juuri sellaisista toivonsa jo menettäneistä banaaneista banaanileipä pitääkin tehdä.

Tämä on toinen kerta pienen ajan sisään kun päädyn Sikke Sumarin ohjeen puoleen. Edellisellä kerralla tein Siken ohjeistamana Mika Pikkis Tuomolan briossisämpylöitä joista tuli ihan täydellisiä. Niinpä suhtauduin luottavaisesti kun Sikke kertoi tehneensä Nigella Lawsonin banaanileipää menestyksekkäästi. Ja kyllä, olen Siken kanssa samaa mieltä myös siitä, että minusta tämä on kyllä kakku ennemmin kuin leipä, monessakin mielessä. Mutta eipä tehdä termistä ongelmaa, tähän ylikypsät banaanit voi hyvin hukata ja tämä maistuu hyvin vaikka sellaisenaan teekupillisen tai maitolasin kanssa.  

Oikein hyvä siitä tuli, lapsena jenkeissä asunut miehenikään ei keksinyt siitä mitään moitittavaa. Lisäsin taikinaan vähän manteleita murskattuna ja korvasin kaakaonibsit palalla rouhittua tummaa suklaata. Mittasin jauhot vaa-alla grammalleen, mutta vähän jäin miettimään että osan jauhoista (kaksinkertaisessa annoksessa ehkä parisen desiä) olisi voinut laittaa sivuun ja lisätä siitä sitten vasta silmämääräisesti lopuksi. Alkuperäisessä Nigellan reseptissä oli kaksi munaa, Sikellä yksi iso eli jos munat ovat pieniä, käytä surutta kaksi. Tuolla jauhomärällä taatusti onnistuu ja tulee ihan kuohkea kakku, mutta melkein tekisi vähän mieli nipistää siitä jauhosta ja/tai laittaa se toinenkin muna.

Mehevämmän kakusta saa myös kun muistaa kytätä kypsymisaikaa tarkkaan; jokainen uuni on yksilö eli kypsennysaika on aina viitteellinen. Paras kypsyys on kun kakku jää sisältä kosteaksi mutta se ei enää juuri ja juuri tartu puutikkuun. Minun uunissani kakku vaati lisää aikaa; lopuksi peitin sen leivinpaperilla ettei pinta pala.

Minulla oli neljä banaania joten tein reseptin kaksinkertaisena. Lopun kakun voi hyvin pakastaa myöhempää herkuttelua varten, mutta kakku säilyy kyllä hyvin pakattuna viileässä viikonkin... Tai säilyy ja säilyy. ;) Sen verran kakun kanssa kannattaa malttaa, että sen pitää jäähtyä kokonaan ennen kumoamista ja parhaimmillaan se on levättyään hyvin käärittynä yön yli kun maut oikein tasaantuvat vielä.

Tässä siis ohje vaikkapa sunnuntaiaamupalalle!

Nigellan banaanikakku (yksi vuokaleipävuoka)

2 ylikypsää banaania
1 iso kananmunaa (alkup. 2 isoa munaa)
2 dl maustamatonta jogurttia (juoksevaa)
1,20 dl mietoa oliiviöljyä tai auringonkukkaöljyä
325g vehnäjauhoja
200g raakasokeria (tavallinenkin käy)
1 ja 1/4 tl leivinjauhetta
1 tl leivinsoodaa
2 tl kardemummaa
50g suklaanibsejä


Muusaa banaanit haarukalla. Lisää sitten vatkaimella vatkaten munat yksi kerrallaan. Lisää sitten jogurtti ja öljy edelleen voimakkaasti sekoittaen. Yleiskone on tässä kätevä, vinkkaa Nigella mutta myös toinen käsipari myötämieliseltä perheenjäseneltä on hyvä apu.

Mittaa kuivat aineet toiseen kulhoon ja sekoita. Lisää seos taikinaan ja sekoita tasaiseksi.

Vuoraa leipävuoka leivinpaperilla ja kaada seos siihen. Paista 170 asteessa n. 1h (mutta kokeile tikulla jo aikaisemmin, n. 45-50 min kohdalla  kakun kypsyyttä ja ota heti pois kun tikku tulee puhtaana ulos). Meillä 45min kohdalla kakku oli vielä täysin raaka keskeltä.

Peitä kakku sitten leivinpaperilla ja keittiöpyyhkeellä ja jätä jäähtymään vuuassaan.

Hyvin pakattuna kakku säilyy viikon verran viileässä, parhaimmillaan levättyään yön yli.

perjantai 3. kesäkuuta 2016

Mahtavaa perunasalaattia pekonilla, ruohosipulilla ja turkkilaisella jogurtilla

perunasalaatti uusista perunoista

Oi kun söpöjä! Oi kun ihania, aattele, nyt saa jo uutta perunaa. Nää on varmaan ihan just nostettukin. Oi nam. Uusia, kotimaisia perunoita... 


keitetyt uudet perunat
Älä keitä uusia perunoita liikaa, jotta maku säilyy parhaana mahdollisena. 

Käykö teille koskaan niin, että konsepti uusista perunoista saa torimyynnissä aikaan välittömän hanki nyt - mieti myöhemmin - reaktion? Ja sitten kotona heräät tajuamaan että joo, uudet perunat on ihan kiva mutta silli ei ehkä iskekään just nyt. 

Niin, ja ne potaatit tarttis kuitenkin syödä uusina, kun ne ovat parhaimmillaan...  Joo, mulle kävi niin viime viikonloppuna. 

ruohosipuli, yrtit
Perunasalaattiin riittäisi varmasti myös pelkkä ruohosipulikin, mutta käytin yrttejä paljon, koska kesä! 

Mutta, pelko pois! Ei hätää! Jamie-tube pelasti minut ja minä pelastan nyt sinut, sillä tämä perunasalaatti on nopsa tehdä ja näillä helteisillä keleillä ihan takuuvarma hitti. 

perunasalaatti, yrtit, pekoni
Savuisa pekoni tekee perunasalaatista hellepäivänä mukavan suolaisen ja ruokaisan. 

Unohda majoneesi, unohda kirkas perunasalaatti happoineen ja suolakurkkuineen, nyt tulee kermaisen jogurttinen, raikkaan yrttinen ja mahtavan savuisa potaattisalaatti - pekonilla, kuinkas muuten. :) Ja tämän voi tosiaan tehdä ad-hoc, sillä yrtit kasvavat ainakin meillä jo tässä vaiheessa ihan villinä pitkin pihaa. 

jogurtti, perunasalaatti
Perunat voi pilkkoa, tai jos ovat pieniä laittaa kokonaisinakin. 


Vähän olin kieltämättä hämääntynyt että miksi en itse ole tätä älynnyt kun olen suuri jogurttisen perunacurryn ystävä. Jogurtti on niin ihanan raikastakin... Luulenpa, että tästä syntyy kesän aikana useampikin muunnelma, sillä salaatin sekaan voisi hyvin laittaa vaikka fetaa ruokaisuutta lisäämään. Puhtaasti kasvisversiota voisi kokeilla vaikka savuhilmalla? Mutta mikseipä sekaan voisi nakata myös vaikka paahdettuja manteleita tai karamellisoituneita porkkanoitakin... 

Tämä on nopsa tehdä, herkullinen ja ihanan raikas lauantailounas vaikka sellaisenaan - hyvän viinilasillisen kanssa. Nauttikaa helpoista herkuista! 

uudet perunat, perunasalaatti
Perunasalaatin voi koristella kukkasin ja yrtin oksin. Lisää ruokaisuutta saa esim. fetasta. 
Mahtavaa kesäistä viikonloppua!

Perunasalaattia jogurttikastikkeella (4:lle lisukkeena, ehkä kolmelle pääruuaksi) 

n. 1 kg uusia perunoita 
nippu ruohosipulia 
tupsu mäkimeiramia, timjamia ja rosmariinia (voit käyttää mitä sinulla on, lehtipersiljakin olisi oiva)
loraus, n. 3 rkl oliiviöljyä 
1 pkt pekonia 
2 kevätsipulia varsineen (säästä yrttien ja ruohosipulin kukkasia koristeluun) 
n. 2,5 dl turkkilaista jogurttia (en mitannut, käytä maun mukaan / sen verran että perunat ovat jogurtissa kauttaaltaan)
suolaa
pippuria

Laita kattilaan vettä kiehumaan. Pese perunat ja liehauta ne kypsäksi vähällä vedellä, n. 15 min. 

Kun perunat kiehuvat, lenkkeile kallioille keräämään yrttejä ja ruohosipulia. Haalittuasi kasaan n. peukalon paksuisen kimpun ruohosipulia ja kourallisen muita yrttejä, palaa keittiöön, huuhtele ja silppua yrtit kulhoon ja lurauta niiden päälle öljyä. Yrtti- ruohosipulisilppua oli ehkä n. 1,5 dl yhteensä.

Siivilöi perunoista kuuma vesi ja sekoita potaatit yrtti-öljyseokseen kuumina marinoitumaan. Voit halkoa potaatit tässä välissä jos haluat. 

Kun perunat hieman marinoituvat ja jäähtyvät on hyvä hetki kypsentää pekoni. Silppua pekoni saksilla pannuun ja lastalla palasia erotellen ruskista pekoni rapsakaksi. 

Laita astiaan pari kerrosta talouspaperia, valuta ensin enin pekonirasva pois ja kippaa sitten pekoni talouspaperin päälle. Sekoita pekoni perunoihin. 

Silppua kevätsipulin varsi ja hienonna mukula oikein ohueksi siivuksi. Sekoita sipulit perunoihin ja lisää turkkilainen jogurtti. 

Mausta suolalla ja pippurilla ja sekoita kunnolla. Tarkista maku ja lisää suolaa jos tarvitsee. 

Koristele astia sitten yrttien ja ruohosipulin kukilla. Tarjoa heti kylmän rose - viinin tai hyvän oluen kanssa. Lisäksi voi tarjota myös saaristolaisleipää ja voita. 

maanantai 23. toukokuuta 2016

Ruohosipuli-auringonkukansiemenpestoa, pastaa ja paahdettuja vihanneksia


Viikonloppuna tein tosi simppeliä pastaa, johon käytin juuri nyt parhaimmillaan olevaa villivihannestamme, ruohosipulia. V grillasi nopeasti paprikoihin sekä kesäkurpitsaan herkkuraidat, I lisäsi mozzarellaa ja äiti suolaa ja pippuria. Ja siinä se sitten olinkin, kaikessa yksinkertaisuudessaan: lounaspasta tai mikseipä vaikka arki-illallinen. :)

Ruohosipulin ja paahdettujen auringonkukansiementen maku samassa tahnassa on täysin vaststamaton. Tätä pestoa voi hyvin käyttää myös grillikasvisten jälkimarinointiin muutenkin tai vaikka grillatun kanan ja salaatin kastikkeena. Helppo ja nopea arkiruuan höyste jossa on kuitenkin kevättä roppakaupalla. Mikä parasta, ainakin meillä ruohosipulia kasvaa juuri nyt ihan valtoimenaan.

Lisäsin siemenet kuumina ruohospipulin sekaan, joka tummentaa väriä, mutta maku oli hyvä.

I on innostunut taas kokkailusta. Vai onko se lopulta niin päin että äidillä on vihdoin ollut energiaa lähteä ulos poimimaan villiyrttejä pikkumiehen kanssa ja järjestellä nuorelle herralle kokkausmestat kuntoon. Joka tapauksessa vietimme sunnuntaina laatuaikaa lapseni kanssa ja teimme mökillä pastaa ennen kotiinlähtöä. I kysyi silmät loistaen että "äiti, voitko opettaa minua kotonakin kokkaamaan ruokia joita en osaa laittaa?" Mitäs luulette, että vastasin? :)

Myös I rankkasi peston parhaista parhaisiin, joten uskoisin että kelpaa varmaan muillekin lapsille. Luulen, että kuumien auringonkukan siementen käyttö suoraan pannulta paahtumasta pehmensi ruohosipulin kärkeä ja kypsytti vähän tahnaa kun sekoitin sen.

'Mo - juusto, eli mozzarella on yksi niistä salaattijuustoista joka kelpaa meillä kaikille.

Paahtuneessa auringonkukansiemenessä on ihana, melkein karamellinen maku ja tämä pesto saikin innoituksensa niistä makujäljistä joihin törmäsin aikoinaan Pure bistossa ja viime kesänä siellä Smörissä.Auringonkukansiemntä pitäisi käyttää kyllä ehdottomasti enemmän.

Mutta semmoinen neuvo minulla on, että ostakaa tuoreita auringonkukansiemeniä! Mitään ylivuotisia pussinpohjia ei koskaan kannata käyttää tallaiseen simppeliin pestoon, jossa auringonkukansiemenestä  tulee annoksen kruunu. Siemenet, kuten muutkin rasvaiset pähkinät yms. saavat kaapissa pitkään seisottuaan terävän, eltaantuneen maun. Ei siis maksa vaivaa, viekää vanhat siemenet bioon tai pihan talitinteille.

Vinkiksi niille, jotka eivät tykkää paprikan kuorista: paprikat voi grillauksen jälkeen laittaa kulhoon jonka peittää kelmulla. Näin suikaleet höyryttyvät vielä lisää ja niistä saa kuoret irti. Minä en jaksanut ryhtyä semmoiseen kun oli jo kova nälkäkin, joten revin isoimpia suikaleita vaan sopivamman kokoisiksi ja söimme ne kuorineen kaikkineen. Kuitua, sano! :)

Mutta näillä sanoilla ja tähän viikkoon, näin se meni.

Ruohosipuli-auringonkukansiemenpestoa, pastaa ja paahdettuja vihanneksia (n. neljälle)

Grilliin:
2 paprikaa
1 kesäkurpitsa
loraus öljyä
ripaus suolaa

Kattilaan:
runsaasti kiehuvaa, suolalla maustettua vettä
n. 3 kerää pappardellea per nenä ja jos pasta on suosikki pari ylimääräistä (n. 1 pss pirkan parhaat - pappardellea)

bamixin maustekipoon tai muuhun pieneen silppuriin:
n. peukalonpaksuinen nippu ruohosipulia karkeasti silputtuna (ota kukinnot tai nuput talteen koristelua varten)
n. 0,5 dl  hyvää oliiviöljyä (tai kylmäpuristettua laadukasta rypsiöljyä, esim. myssyfarmi)
n. 0,5 dl paahdettuja auingonkukan siemeniä 
suolaa
pippuria

Lisäksi
2 pss tai 1 iso pss mozzarellaa, tuoretta
n. 3 rkl auringonkukansiemeniä, paahdettuja
suolaa ja pippuria
tarvittaessa loraus öljyä

Pilko paprikat koosta riippuen 4-6 lohkoon ja poista siemenet. Laita ne kulhoon.

Katkaise kesäkurpitsa kahtia ja siivuta molemmat päät ohuiksi, noin paprikasuikaleiden pituisiksi siivuiksi. Laita paprikoiden kanssa samaan kippoon. Lorauta päälle öljyä, ripsauta suolaa ja grillaa niihin kauniit raidat.

Laita pastakattilaan vettä ja n. teelusikka tai puolitoista suolaa. Kun vesi kiehuu, laita pastat sekaan ja keitä ohjeen mukaan al denteksi.

Paahda vajaa (3/4 dl?) desi aurigonkukan siemeniä pannulla kunnes saavat hieman kullanruskeaa väriä. Varaa sivuun n. 3 rkl pastan koristelua varten.

Laita pieneen silppurikippoon ruohosipuli, öljy, ripaus suolaa ja pippuria sekä loput paahdetut aurngonkukan siemenet. Surauta tahnaksi.  (Jos ei meinaa onnistua, lisää pienenpieni luraus öljyä jotta seos pyörii. Saa olla aika sakea pesto joten varovasti öljyn kanssa. )

Sekoita pesto grillattujen vihannesten kanssa ja jos tarvitsee, pilko vähän paprikoita pienemmäksi. Tosin, minusta on kiva tarjota vähän isompia paloja ja jokainen sitten pilkkoo lautasellaan sopiviksi.

Riivi mozzarella mukaan suupaloiksi, sekoita joukkoon valutettu pasta ja tarkista maku. Lisää tarvittaessa suolaa, pippuria ja luraus öljyä. korista ruohosipulin kukilla ja kokonaisilla auringonkukansiemenillä.

Tarjoa heti.

perjantai 20. toukokuuta 2016

Vanhasta uus. Tai ainakin melkein. :)



Niinkuin te sitkeimmät, täällä vielä kurkkimassa käyvät lukijat olette varmasti huomanneet, olen tarvinnut vähän taukoa. Taukoa, jonka aikana vain vetää henkeä ja saada voimani takaisin.

Hieroin varovasti hammastahnaa sormenpäilläni lihaisiin kohtiin lautasen molemmin puolin, jopa loppuunkuluneen näköisestä tuli ihan kauniin valkoinen. 

Aivot ovat kuin paljon käytetyn lautasen pinta. Kaikki lika jää helposti pieniin, elämän mukanaan tuomiin naarmuihin. Ja kun lautanen on oikein harmaa, se näyttää kuluneemmalta kuin se onkaan, kenties ihan käyttökelvottomalta.

Opin viime vuonna hyvin tärkeän asian itsestäni. Opin, ettei pidä antaa kenenkään toisten määritellä sitä kuka on. On aivan turha ruoskia itseään siitä mitä ei ole, eikä kenellekään muullekaan kannata antaa siihen mahdollisuutta. Kenenkään ei pidä surra ominaisuuksia joita itsellä ei ole. Tällä mitä on annettu, on elämästä selvittävä, voitava nauttia ja pystyttävä löytämään tavat elää täysillä.

Opin myös, että vaatimukset voivat oikeasti olla kohtuuttomia. Kohtuuttomiin vaatimuksiin jatkuva kurottaminen ja itsensä kyseenalaistaminen saa 100% varmuudella aikaan stressin joka valvottaa yöt ja lopulta sairastuttaa ihan kenet vaan.

Lueskelin eilen aamusella Hesarista Maaret Kallion juttua reippaista tytöistä ja totesin, että semmoinenhan minäkin varmaan olen. 

"Reipas nainen ei jäänyt miesten jalkoihin, eikä sen koommin naistenkaan. Omiin jalkoihinsa hän sen sijaan usein jäi." - Maaret Kallio


Kun puree hammasta tarpeeksi kovaa tulee samalla kääntyneeksi sisäänpäin ja unohtaneeksi itsensä, elämänsä ja koko maailman. Meidän reippaiden pitää myös osata antaa itsellemme arvo ja asettaa tekemisellemme kohtuulliset rajat. Ilman rajoja maailma kyllä vaatii kaiken ja enemmänkin, älyttömyyksiin asti ja reipas jää tosi yksin miettimään miten riittämätön on.

Onneksi, onneksi ympärilläni on Ihania Ihmisiä. Olen onnekas, sillä pääsin kokemaan myös sen, miten lähellä olevat ihmiset voivat auttaa ja auttavatkin, kun heidän antaa niin tehdä. Reippaalle naiselle se oli pysäyttävä oivallus: en ole tässä elämässä yksin.



Mitä lautasen uudistamiseen tulee, minulla on siihenkin vinkki. Jos kyseessä ei ole sinulle korvaamaton, superarvokas perintökalleus vaan mökkikäyttöön tuleva kirpparilöytö, lautasen pintaa voi varovasti hieraista hammastahnalla. Sanon tuosta varovaisuudesta siksi, että hammastahnassa on pienenpieniä hippusia, jotka itse asiassa kevyesti hiovat lautasen pintaa ja poistavat naarmuista tehokkaasti lian. Siksi hammastahnalla ei kannata hangata voimallisesti ettei se syö koko lasitusta tai koristeita pois, mutta varovasti sormenpäillä hieroen sain kirpparilöytöni, vanhan Arabian lautasen ihan puhtaaksi. Siitä tuli melkein kuin uusi, mutta parempi, sillä tällä lautasella on tarina.  

Ihmisten osalta prosessi on valitettavasti vähän hitaampi, mutta henki kulkee jälleen. :)

Olen tässä nyt puolisen vuotta astellut vähän rauhallisemmin, valinnut tekemiseni tarkemmin ja keskittynyt tietoisesti hyvään. Niihin asioihin jotka oikeasti tarvitsee ja jotka oikeasti haluan tehdä. Voimien palauttamisessa vähemmän on usein enemmän ja asiat alkavat asettua jälleen uomiinsa.

Kuluneita astioita kannattaa käyttää oman harkinnan mukaan; jos pinta on selvästi vaurioitunut railoksi asti, lautanen voi haljeta kuumassa. Oma lautaseni osoittautui ihan ehjäksi, vähän vaan harmaantuneeksi. 
Kun uskaltaa luottaa itseensä ja toisiin syntyy positiivisten asioiden pyörre joka tempaa mukaansa. Yhdessä tekeminen on suurempaa kuin yksin tekeminen. Elämä tuo vuoksena vastaamme uutta ja hyvää. Meidän tehtävämme on annostella sitä hyvää sopivassa määrin, jotta pystymme iloitsemaan siitä.

Työkaverini Satu antoi viikko sitten tosi fiksun neuvon: ihminen muistaa negatiivisen paljon helpommin kuin positiivisen. Siksi tuota piirrettä ei kenenkään kannattaisi enää entisestään vahvistaa pohtimalla asioita negatiivisesta näkökulmasta. Sen sijaan kannattaa ajatella hyviä asioita, positiivisia mahdollisuuksia ja vahvistaa onnistumisia, koska silloin tapahtuu lisää hyviä asioita. Jos ette minua usko, uskokaa Satua sillä Satu on psykologian maisteri. Niin ihmisen aivot toimivat: hyvä oikeasti antaa lisää hyvää. 

Vaatii rohkeutta hidastaa vauhtiaan nopeusrajoitusten mukaiseksi, katsoa aikaansaannoksiaan realistisesti, hyväksyä itsensä, pyytää apua tarvittaessa ja asettaa itselleen kohtuulliset tavoitteet. Tavoitteet, jotka saavutettuaan voi hyvillä mielin todeta päivän päätteeksi "tämä on hyvä, tämä riittää tänään". Lisäksi on hyväksyttävä että se mikä jäi tekemättä jäi tekemättä eikä sille voi mitään. 

Reippaat naiset ovat ihan erityisen hyviä asettamaan itselleen mahdottomia vaatimuksia ja suorittamaan niitä. Jos tätä nyt lukee joku muukin reipas, kannattaa muistaa että oikeassa elämässä toimivat kuitenkin aina ihan oikeat, tuntevat, inhimilliset ihmiset. Juuri se tekee meistä erityisiä, ihania ja tärkeitä. Ihmisiä, joilla on tarina. 

maanantai 1. helmikuuta 2016

Mantelileivät (Jo Baker's pain d'amade)

manteli, pikkuleipä, juustokeksi


Aurinko paistaa lehdettömän, pakkaslumen koristaman kynäjälavan oksiin. Vaikka ilma on täysin tyyni, sieltä täältä oksien väleistä varisee hyppysellinen lunta, jonka kimalluksen huomaa aurinkoon levittyvästä pilvestä. Jos olisin hiihtoladulla, käyttäisin sanaa täydellinen tuntiessani pakkaslumen ja auringon kuumottavilla poskilla samanaikaisesti.

Täydellinen on hassu sana. Se kuvaa lausujansa uskomatonta nautinnon, oivalluksen ja tyydytyksen tunnetta jostain, mikä kenties vain tapahtuu hieman yllättäen.  Tai se voi kuvata kauneutta, joka vain on olemassa ja jonka huomaamme sattuman oikusta kuten kimmeltävä, puista putoava talven taikapöly. Mutta sillä voidaan myös kuvata työsuoritetta, itsetuntoa hivelevää lopputulosta, jonka on saanut aikaan periksiantamaton harjoittelu, prosessi jossa toistamalla samaa ideaa pienin muutoksin saavutetaan tavoitetta tai mielikuvaa kokonaan vastaava lopputulos.

Ensin taikinasta tuli liian kuivaa; ulkomaisissa ohjeissa on monesti liikaa jauhoa suomalaisittain.

Vuosi sitten jouluna pyrin kohti täydellisyyttä tinkimättömästi. Olin pyhästi päättänyt saada aikaan Jules Destrooperin Almond Thinsien kaltaisia, ohuita mantelipikkuleipiä juuston pariksi. Kolmannen taikinan kohdalla V yritti sanoa että tällaista iterointia ei ehkä kannata jättää siihen joulukiireisiin; siihen ainoaan kertaan vuodessa kun innostun oikein urakalla leipomaan pikkuleipiä. Välillä taikinassa oli liikaa jauhoa, liian vähän jauhoa tai vääriä mausteita.

Sitten taikinasta tuli liian rasvaista; lisäsin jauhoja ja liian kuivan pikkuleivän taikinaa jauhettuna asteittain ja paistoin mallipikkuleipiä kunnes sain mielestäni hyvän rakenteen.

Pieleen menneistä taikinoista yritettiin korjausliikettä tekemällä uusia voi-sokerikiehutuspohjia ja sekoittamalla niihin tarpeen mukaan osa vanhaa taikinaa ja jauhoja. Osat taikinat raastoin Kenwoodilla leikkokakkutaikinaan ja sain aikaan ihan kunnollista, joskin ei-koskaan-toistettavissa olevaa kakkua. Viimeinen taikinakorjaus tuotti lähes oikeanlaisia pikkuleipiä, mutta en saanut aineita ylös reseptiä varten; mutta saimme kuitenkin pikkuleipiä joulujuustojen alle.

Lopulta sain aikaan melko hyviä pikkuleipiä, mutta ei hajuakaan miten paljon niissä lopulta mitäkin oli.

Jollain tasolla uskon, että täydellisyyden kokemukseen tarvitaan myös avoin, levännyt ja hallittu mieli. Mieli, joka osaa pysähtyä hetkeen ja antaa luvan koko ihmiselle olla siinä hetkessä. Mielen joka kykenee kohauttamaan olkapäitä arjen kaaokselle. Keskittyä juuri siihen mikä on käden mitan päässä eikä kiirehtiä eteenpäin kuin jonkin ajamana. Jos mieltä painaa jokin, se vie kaikelta kokemiselta syvyyden. Se ottaa hengen kiinni ja jättää kokijan ulkopuoliseksi juuri siinä hetkessä kun pitäisi vain olla itsensä, siinä ikioman elämänsä keskellä.

Viimeisen puolentoista vuoden aikana noita täydellisen kokemuksia on ollut liian vähän. Täydellisiä hetkiä on kyllä ollut, kuten huomasin uutena vuotena instagramia selatessani, mutta kyky elää täysillä hetkiä on puuttunut paikoitellen. Se on näkynyt myös blogissa, enkä voi luvata että se korjaantuu tuosta nuovvaan. Mutta olen luvannut itselleni, että tulevana vuonna aion nähdä myös sydämelläni sen mitä katson. Nähdä keväisen vihreeän parsan kurkistavan pehmeästä mullasta ja haaveilla joka päivä erilaisesta kastikkeesta sen kanssa. Nauttia rantakallioista, lukea kirjan, ehtiä kävelyille ja nukkua paremmin.

Männäjouluna en kertakaikkiaan jaksanut yrittää jatkaa iterointia vaikka halusin tehdä mantelileipiä. Mutta olin nähnyt aiemmin sattumalta David Lebovizin blogissa Jo Bakerin Pain d'amade - reseptin. Keksi ei näytä kuvassa samalta, enkä kuvitellut että se olisi suoraan Destrooperin kaltainen, mutta ajattelin kokeilla sitä, koska siinä oli muutama kiinnostava elemetti ja tekniikka joiden vaikutuksen halusin nähdä. Niinpä en edes yrittänyt jatkaa viime vuoden taikinasäätöä vaan tein mantelileipää kuten käskettiin.

destrooper, mantelileipä, almond thins

Ja niistä pikkuleivistä tuli omalla tavallaan täydellisiä, vaikken osannutkaan ehkä nauttia lopputuloksesta täysillä. Mimmu rakastui niihin. Äitini katsoi minua kuin hullua:"mitä vikaa näissä muka on" ? :) V tykkäsi niistä joskin olimme yhtä mieltä siitä, etteivät ne ole ihan Destroopereita. Jotenkin rakenne ei ole niin voinen ja tiivis vaan ilmavampi. Näissä on rakenteellisesti aavistus jotain samaa kuin cantuccineissa. Mutta mitä ohuempia saat niistä tehtyä, sitä parempia ne ovat.

mantelileipä, juusto
Mitä ohuempia saat pikkuleivistä tehtyä, sitä upeampi niiden suutuntuma on.

Destroopperit ovat jotenkin tummemmin karamellisoituneita, näissä taas on rakennetta. Joka tapauksessa herkullinen pikkuleipä joka on helppoa tehdä ja osan taikinasta voi pakastaa ja vuolla vaan tarpeen tullen uunipellille. Paistossa ainoa salaisuus on, että pikkuleipää paistetaan molemmilta puolilta. Muttei hätää; rakenne on jo asettunut täysin ensimmäisen paiston jälkeen; pikkuleipä on helppoa kääntää vaikka pelkäsin muuta.

Alkuperäisessä ohjeessa käytettiin mantelilastuja, mutta minusta kokonaiset mantelit olivat kauniimpia ja kylmässä taikinassa on tarpeeksi jämäkkyyttä jotta leikkaaminen onnistuu hyvin. Suosittelen kokeilemaan; tosi hyviä ja rapsakoita.

Mantelileivät (n. 80-90 kpl)

115g voita
300g demererasokeria
1/2 tl kanelia
80 ml vettä
325g jauhoja
1/4 tl soodaa
1pss n. 85g manteleita (laitoin kokonaisia, alkup. ohjeessa siivutettuja)

Laita kattilaan voi, sokeri, kaneli ja vesi. Kuumenna ja anna voin sulaa kokonaan, mutta älä anna seoksen kiehua. Tällöin sokeri jää vähän rouheaksi.

Ota kattila pois lämmöltä ja sekoita joukkoon jauho, sooda ja mantelit.

Laita suorakaiteen muotoiseen n. 23 cm sivultaan olevaan leipävuokaan tai pieneen neliövuokaan elmukelmua. Painele taikina vuokaan. Taikinan pitäisi jäädä n. 3 cm paksuiseksi levyksi (pikkuleivän leveys).

Kun taikina on asettunut viileässä täysin kiinteäksi, kuumenna uuni 160C.

Käytä leivinpaperia pellillä jotta saat oikein rapsakoita pikkuleipiä. Leikkaa aivan ohuenohuita, ohuen kolikonpaksuisia siivuja taikinasta ja lado ne pienin välein leivinpaperin päälle uunipellille.

Paista 10-15 min kunnes keksin alapuoli on kauniin kullanvärinen. Käännä sitten pikkuleivät ja paista toinen 10-15 min jotta toinenkin puoli on kullanvärinen ja pikkuleipä tosi rapsakka.

Pikkuleivät säilyvät ilmatiiviissä kipossa rapsakoina muutaman päivän; taikinasta osa kannattaa pakastaa ja leipoa pikkuleipiä tarpeen mukaan.

Erinomaisia esim. brien kanssa.





sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Murun klassikot; ensivisiitillä Murussa (... ja viisi vuotta on "pitänyt"...)

muru, sisältä

Minulle ravintolassa käyminen on ensisijaisesti sosiaalinen tapahtuma. Tietysti menen ravintolaan välillä myös yllätettäväksi, hemmoteltavaksi ja toisinaan myös vain hyvin ruokittavaksi mutta täydellinen ravintolakäynti sisältää varmaan vähäsen näistä kaikista asioista; lopullinen paikan valinta ja ennakko-odotukset sitten osaltaan myös sanelevat millainen kokemuksesta lopulta muodostui. Ravintolakokemus kun syntyy nimenomaan asiakkaan odotusten, koetun palvelun ja ravintolan näkemyksen kohtaamisesta harmonisella tavalla. 

Muru on maineeltaan mutkaton ja kotoinen paikka. Se on paikka, jossa hyvä; ehkä jopa vähän fiiniin kallellaan oleva bistroruoka kohtaa lämpimän ja välittömän palvelun. Paikassa on käsintehdyn ruuan leima; rustiikkisistakin raaka-aineista loihditaan kunkin keittäjän näköistä ruokaa, kuitenkin korttelikuppilan tyyliin sopivassa hengessä. Vaikkei ruualla kikkaillakaan, olen ymmärtänyt että Murussa voi viettää mukavan hetken, tulla huomioiduksi sopivasti ja lähteä kotiin tyytyväisenä ja vatsa pullollaan.

murun klassikot
Viisivuotias muru oli kerännyt brunssin menuun kaikki klassikot; onnistunut menu.

Murusta on oltu pidempään jotenkin hiljaa, enkä oikein tiedä miksi. Ehkä kaikki on vain hyvin; vakiasiakkaat täyttävät pöydät varauksillaan eikä ole tarvetta rummuttaa enempiä. Ainakin se puoltaisi tätä totuutta, että muutaman kerran olen extempore koittanut saada pöytää arkena ja vetänyt lyhyen korren.

Mutta lopulta siinä kävi niin että kun bongasin netistä "Murun klassikot - viisi vuotta murua" - juhlabrunssin mainoksen, kaappasin Mintun mukaan:"Mennäänks?"- "Mennään!", soitin pöytävarauksen ja ilmoitin V:lle tapahtuneen. Sitten lähinnä ristin käteni ja esitin hartaita toiveita yläkertaan ettei mikään pöpö pilaa suunnitelmia. Vaikken yhtään tiennyt mitä odottaa, pistin luottamukseni siihen että Murun parhaat annokset tarjoaisi minulle parhaan mahdollisen tilaisuuden päästä maistamaan niitä parhaita Muruja juuri niinkuin on tarkoitetukin; yhdessä perheen ja rakkaiden ystävien kanssa rennossa ja mukavassa ilmapiirissä. Ja tiedättekö mitä? Niin juuri se menikin.

Brunssi tarjoiltiin suoraan annoksina pöytiin, joten jokainen annos oli ihan oikeasti ravintolatasoinen. Ihan parhautta, juuri jotain tämmöistä toivonkin. Ilokseni havaitsin, että vaikka brunssi oli koottu ravintolan parhaista ja pelkäsin vähän etukäteen menun kokoa, se oli mietitty myös annoskokojen osalta toimivaksi kokonaisuudeksi. Ruokaa oli tarpeeksi, muttei sillätavoin liikaa, että kaikkea ei olisi jaksanut syödä. Mutta asiaan; millainen se ruoka ja kokemus oli?

muru, alkupala, escabese
Alkupalalautasella oli merta ja metsää.


Menulla oli pieni alkupalalajitelma jonka kiistaton tähti oli katkarapu, jonka alla oli mustekalan musteella värjättyä aiolia. Mukana oli myös pieni, makea seesamikeksi joka sopi makuihin ihan täydellisesti. Mielestäni alkupalalautasen paras pala, vaikka pieni ceviche olikin raikas ja hyvä, juuri sopivasti hapon kypsyttämä ja sen alta löytynyt avokadotahna oli aivan prikulleen täydellistä. Myös talon omatekoiset leikkeleet ja hyvin, hyvin maalaisranskalainen, melkein metsäinen patee olivat ihan herkullisia.

bouillabaisse
Bouillabaisse on ranskalainen klassikkokalakeitto; tässä liemi oli kuningas.

Nuori herra A julisti bouillabaissen paremmaksi kuin omani, joten lienen tämän jälkeen lähinnä jäävi kommentoimaan ;) Mutta jos nyt silti sananen tai pari. Tykkäsin hurjasti liemestä ja rouillesta; liemeä oli tehty rakakudella ja myönnän auliisti, ettei minulla useinkaan ole sellaiseen aikaa ja energiaa. Jos jotain olisin kaivannut, niin se oli ehkä vähän lisää fenkolia ja yllättäen suolaa; koska liemi oli hautunut pitkään, kasvikset olivat ihanan pehmeitä, mutta vaihtelun tai suutuntuman vuoksi olisin tykännyt että seassa olisi ollut muutama siivu vähän vähemmän keitettyä, raikkautta tuovaa fenkolia. Mutta kalat ja äyriäiset olivat täydellisesti keitettyjä ja ihana, silkkinen rouille kruunasi keiton jota perheemme kriittisimmät makutuomarit rakastivat.

lampaan kare
Karetta ja kylkirullaa, du puy - linssejä ja erinomainen punaviinikastike joka sai miettimään kastikkeiden teon opettelua.

Lammas oli minusta suolaisten paras annos. Se, oliko se parempaa kuin täydellinen suklaafondant onkin sitten vaikea kysymys johon en edes yritä vastata vaan saatte puolestani mennä itse Muruun arvioimaan. Molemmat olivat jumalaisia.

Kylkirulla valloitti aikuisten sydämet, I taas söi lehtikaalia, linssejä ja karetta suurella halulla. Mitään näistä en ihmettele; linssit olivat erinomaisia, suolat ja hapot oli kaikessa kohdallaan. Kylki maistui syvälle, pitkään hautuneelle ja paahtuneelle ollen silti täydellisen suussasulavaa ja mehukasta. Kare oli paistettu täydellisesti ja oli upean mureaa. Ehkä minuun kuitenkin teki vaikutuksen tuo punaviinikastike. Lienee yksi parhaista maistamistani. Juuri sopivasti happoa, syvyyttä ja jotain erityistä marjaisuutta jota löytyi kevyen tammen ohella. Ihan nappisuoritus; ei yhtään liian raskas eikä yhtään liian hapokas eikä suolainen. Ihan täydellinen soosi, poijaat.

Jos nyt jotain tästä teemabrunssista pitäisi nillittää, niin se oli ehkä aavistuksen päälle painava kiire. Aikaa ruokailuun oli varattu n. 1,5h. Ymmärrän kyllä hyvin miksi; varmasti vain yhtenä päivänä tarjoiltavan teemabrunssin osallistujamäärä haluttiin maksimoida kahdella kattauksella ja ravintolassa on rajallinen määrä asiakaspaikkoja. Ja vaikken ole mikään lasiin sylkijä, joka kaadosta viiniä jäi yli kun en ehtinyt juoda sitä loppuun ennen uuden kierroksen alkua vaikka lampaan punaviinillä otimme V:n kanssa puoliksi yhden kaadon. Kiireessä tarjoilija myös unohti kysyä onko nelivuotias valmis ruokansa kanssa, minkä johdosta I:lle jäi kirjaimellisesti luu käteen. ;) Eihän tuo nyt nälkäiseksi katkarapujen, kalojen ja keiton jälkeen jäänyt, mutta nuorimies rakasti lammasta enkä rehellisesti sanoen tiedä ehtikö I napata leikkaamani kareen palan lautaselta suuhunsa ennenkuin astia korjattiin pois. Nuorimies kun oli puhelinpelin maailmoissa kareen luuta kalutessaan.

suklaafondant
Lämmin suklaafondant oli täydellinen herkku suolakaramellijäätelön kaveriksi.

Mutta jos vatsaan nyt joku tila olisi jollekin jäänyt, niin se kyllä valettiin täyteen sulaa suklaata. Suklaafondant oli aivan täydellisen valuva sisältä. Maut olivat täyteläiset, tumma suklaa laadukasta ja sokeria oli käytetty kuitenkin sen verran että tummakaan suklaa ei ollut yhtään kitkerää. Ihanat karamellirakeet ja suolakaramellijäätelö vielä niittasivat koko annokselle arvosanaksi 10+. Söin kaikki.

Nelivuotias I on juuri niin aito kuin nyt nelivuotias vaan voi olla, ihanan välitön ja toistaiseksi vielä jokseenkin pelotonkin. Sellaisena sinisilmäinen pellavapää on kyllä varsinainen sydäntenmurskaaja. Olisittepa nähneet eräänkin rouvan ilmeen ravintolan veskissä kun I huokaisi autuaana että "Äiti, tänne ravintolaan haluan tulla uudelleenkin!". Siinä suosikkiannoksesta mielipiteitä vaihtaessa kävi ilmi, että rova oli samaa mieltä kanssamme lammasannoksen erinomaisuudesta.

Selvästi I tykkää klassisista ravintoloista, sillä vain kerran aiemmin nuorimies on huikaillut samaan tapaan ja se oli Suomen Turussa, viime kesänä. Vielä lähtiessä I sanoi että haluaisin kiittää hyvästä ruuasta ja vihjaisin, että jos menet keittiön ovelle huikkaamaan kiitokset, niin varmasti keittiö ilahtuu. Niin myös kävi; I heläytti "kiitos hyvästä ruuasta" keittiöön kuuluvalla äänellä ja sai kaksi "ole hyvä" vastausta jostain valkoisen kaakelikäytävän uumenista. Äiti ei kehdannut mennä huikkimaan, mutta samoissa ajatuksissa olin; ja kiitos vain hyvästä ruuasta minunkin puolestani.

Ja kyllä; seuraavan visiitin en anna odottaa itseään viittä vuotta. Muru on kotoisalla tavalla mukava ravintola, jonka turvallinen, kotoisa ja laadukas ruoka vetoaa minuun. Siitä maistaa, että se on tehty rakkaudella ja huolella. Finediningille jännittävine yksityiskohtineen ja tarinallisine kaarineen on oma paikkansa, mutta hyvää bistroruokaa mukavassa seurassa ei vaan voi olla rakastamatta.

Parhaimmillaan mutkaton, mutta herkullinen bistroruoka ei varasta pääosaa illalta vaan luo mukavat olosuhteet yhdessä nautiskelulle, tuottaa mielihyvää ja jättää mielen hyrisemään tyytyväisyyttään.  Aivan kuin toinen olohuone, mutta ilman kaikkea raadantaa keittiössä. Oikein kiva mutta hyvä. Tykkään.

Ja juuri näistä syistä uskon, että tuo 15.2. tulossa oleva Timo Lassyn konsertti murussa on Jazzista pitäville ihan erinomainen setti; loistotapa ottaa yhteistä aikaa ystävien kanssa. 

Kiitokset vielä hyvin onnistuneesta brunssista, toivottavasti pääsemme pian uudelleen.