maanantai 3. lokakuuta 2011

Hetki omena-pekaanipaistoksen ääreltä

omena-pekaanipaistos

Aamun sarastus oli viimein voittanut märkien syyslehtien takaa näkyvän katuvalon keltaisen valon. Ruskan punaiset ja keltaiset hehkuun nostanut aamu oli valjennut maidon makuisena, vauvan tuoksuisena ja pätkittäin nukkuen. Olohuoneen lattialla merellisen leikkimaton kaarissa roikkuva turkoosi mustekala oli saanut liikettä merisairauteen asti.

Nyt pieni heilunta vaunujen verhon takana on vaimennut tasaisen rauhalliseksi tuhinaksi. Irrotan varovasti käteni vaunun aisalta ja totean oman aikani alkaneen. Nyt mustekala saa levätä, merellä on tyyntä, keittiössä aurinkoista ja äiti saa paljon tarvittua kahvia.

Siinä kahvin valuessa haen ne oman äitini tuomat omenat autokatoksesta ja alan pilkkoa niitä suuriksi lohkoiksi. Tämän täytyy valmistua nopeasti, sillä pikku-I ei ole kuullutkaan kolmen tunnin päiväunista kuin neuvolassa, jossa niiden tärkeyttä painotettiin.

omenalohkoja ja pekaaneitaParhaiten makeaan karamelliin sopivat hieman happamat kotimaiset syysomenat.

"Jos syntiä kerran tehdään, tehdään sitten kunnolla" tuumaan ja lohkaisen melkein 100g palan voita valurautapannulle, joka on jo löydyksissä kaiken juhlinnan jälkeen. Kaadan ainakin puolitoista desiä fariinisokeria ja puolisen desiä tavallista sokeria sulaan voihin ja annan seoksen kuplia. Tästä tulee vähän kuin tarte tatin - mutta murukuorella. Olisikohan liiottelua, jos karamellisoitujen omenapalojen joukkoon laittaisi myös pekaanipähkinöitä? Mietin asiaa pekaanipussukka kädessäni. Tuskinpa vaan, päätän ja ripottelen karamellisoituvaan sokeriseokseen pähkinöitä ja hetken päästä omenoita. Kiehukoon tuossa nyt - ei rikki asti mutta saa tuo omenoiden mehu vähän haihtua.

Lohkaisen yleiskoneeseen voipalan ja lisään murustuvaan seokseen summassa vuorotellen jauhoja ja kaurahiutaleita. Katselen seosta - olisikohan kohta hyvä? Tuumin, että tästä ei kyllä nyt tule mitään blogattavaa - taaskaan. Ei vaan jaksa nyt mitata. "Ei se mitään, ei koko elämäänsä voi elää blogia ajatellen." sanon yleiskoneelle puoliääneen ja mietin, miten monta juttua on varastossakin - kun vaan ehtisi kirjoittaa. Ehkä se tästä kun arki muuton, juhlien, edelleen jatkuvan rempan ja viime viikon flunssan jäljiltä joskus vihdoin asettuu.

Niin, nyt muistankin että tämä murutaikina oli juuri se, jonka takia tätä Kenwoodin vispilää piti säätää. Kun V herää pitää muistaa pyytää että katsotaan sitä. ...Enkä varmaan muista taas ennenkun seuraavan kerran leivon, vaikka nyt lupaan ja vannon itselleni, että otan asian puheeksi kun V herää. Voi tosiaan jää kulhon reunoihin, ennenkuin jauho ja sokeri on tarpeeksi sekaisin ja sitä pitää auttaa lastalla irti. Mutta nukkukoon nyt vielä, herätän vasta valmiille piirakalle ja kahville - ei tuo tarttuminen nyt kauaa haittaa. Pari kertaa sitä pitää auttaa, mutta eiköhän tästä piiras saada.

kauramuruMurua pitää olla jonkin verran etenkin, jos omenaseos on vielä kovin märkää.

Murua tuli näemmä aika paljon - no, ensi kerralla voisin sitten oikeasti mitata nuo määrät. Mutta karmellisoituvien omenien tuoksu on ihana. Vähän kaneliakin mukaan. Ja sitten teen kyllä ison kattilallisen vaniljakastiketta, jos vaan ehdin ennenkuin I herää. Kotitekoinen on ihan parasta - ei liian makeaa. Ja sekaan laitan paljon aitoa vaniljaa. Laitanpa kylmän veden jo valumaan altaaseen. Juhlista jäi kermaakin, lorautan sitäkin vähän kastikkeen sekaan, sen mummukin hyväksyisi. :)

Sitten vaan murut piirakan päälle ja uuniin - semmoinen parisataa on varmaan hyvä ja ehkä vajaa puoli tuntia - sen verran että muru saa vähän väriä. Liian kauaa ei saa paistaa, ettei sokeri pannussa pala.

Ja sitten kuomun alta kuuluu pieni "Vää..." ja "vää-ää-ää" ja vaunu heilahtaa. Piiras jää paistumaan, kahvi valumaan ja vaniljakastike jäähtymään altaaseen kun pieni, lämmin ja uninen sykkyrä pääsee äidin syliin. Ja ennenkuin edes herää kunnolla, tuhiseva pörröpää on ahnas maitonsa perään. Vasta nälän taituttua syttyy pieniin kirkkaisiin silmiin hymy.

omenapaistosUunissa sokeri muodostaa omenoiden ja pähkinöiden ylle melkein karamellista krokanttia...

"Ei mene enää kauan, ennenkuin I keksii, miten virtahevon saa suuhunsa", sanon V:lle ja kuljetan vaniljakastikkeella marinoituneita omenia kohti ääntä. I heiluttaa keskittyneesti sitterissään roikkuvaa virtahepoa. "Osumatarkkuus on parantunut huimasti parin viikon aikana", sanon tuijottaen edelleen lapsen touhuja. Vilkaisen miestäni kahvikupin yli. En ole ihan varma kuuleeko V mitä sanon, sillä niin tyytyväisenä mies omenapaistostaan nauttii. "Noh, tuliko siitä hyvää?" Kysyn ja hymyilen vähän, koska arvaan kyllä vastauksen. Siemaisen vähän maidolla vaalennettua kahviani. Se on edelleen vahvaa ja hyvää. "Mmm-m" V mutisee suu täynnä ja näyttää tyytyväiseltä.

Aurinko saa puista putoilevat syyslehdet hehkumaan, lämmin kahvi tuoksuu ja minä mietin omenoita. Maailmassani on hetken verran hyvin, hyvin seesteistä.

10 kommenttia:

Hanna kirjoitti...

Kuulostipas ihanalta - niin omenaherkku kuin tunnelmatkin :)

Nelle kirjoitti...

Hanna: Sunnuntai oli hieno päivä. :) Ainakin Espoossa oli todella kaunista ja syksyistä samaan aikaan. :)

Taina kirjoitti...

Ihana pieni hetki! :)

Anonyymi kirjoitti...

Sulla on mukava tyyli kirjoittaa ja sujuvasti sen teet! Kiitos, hyvä mieli tulee lukijallekkin.

Inez kirjoitti...

Ihana tunnelmapala! Kerroit sen niin elävästi, että olin ihan täysillä "mukana" :)

Ihanaista syksyn jatkoa!

Anonyymi kirjoitti...

Ihana kuvaus Vauva-Arjesta ja niistä hetkistä, jotka tekevät tästä korvaamattoman. Pienet asiat, tulevat suuriksi!

Anonyymi kirjoitti...

Itkuhan tässä ihan tuli kun tuommoisia kuvia rupesit maalailemaan. Muistan kovin elävästi 3vuoden takaiset samat tunnelmat kun tyttömme oli 3kk ikäinen. Ja arvaa kirposiko kyyneleet silmiin yksi päivä kun paistettiin lettuja tytön kanssa ja hän tokaisi laittaen silmät kiinni että:aah, letut tuoksuu hyvälle...

Campasimpukka kirjoitti...

Kaunista!

Veera kirjoitti...

Mie luin et omena-pekonipaistos, enkä edes pekaanien kohdalla ymmärtänyt lukeneeni otsikon väärin vaan ihmettelin, että miten tähän nyt se pekoni sopii. :)

Nelle kirjoitti...

Taina: alkaa tässä vähitellen ajatus (ja henki) taas kulkea kun pahin stressi hellittää :)

Anonyymi(t) ja inez: kiitos. Sen verran tuo raskauden lopputaipale verotti, että jotenkin ei oikein osannut kirjoittaa tunnelmistaan. Jännää miten sekin vaikutti... :)

Ehkä sitä myös oli vaikeampi pysähtyä fiilistelemään, kun kaikki tuntui tapahtuvan vaan juuri siinä hetkessä missä oli - jotenkin usvassa:) Vaikka I välillä valvottaa jne, niin on musta paljon ihanampaa touhuta pienen pojan kanssa kuin kulkea masun kanssa. :)Mutta mukavia muistoja syntyi yhtäkaikki molemmista. :)

Campasimpukka:)

Veera: hoho, sinänsä omput vois käydäkin pekonin kanssa - mutta ehkä vähentäisin sokerin ja viljan määrää ja lisäisin vaikka salaattia ja sinihomejuustoa! ;)