sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Joulupäivän lounaalla Montagliarissa

montagliari, winery

Totesin kuvia tässä katsellessani, että kaikki reissun ravintolat eivät mitenkään tule mahtumaan yhteen juttuun. Niinpä saatte nyt ensin ihasteltavaksenne parhaita paloja Montagliarin listalta - se kun on kronologisestikin seuraavana tässä aikajanalla. :) Että sori vaan kaikille matkakuumetta kroonisesti poteville - italiahehku senkun jatkuu... :)

Montagliari on siis viinitila, jolla on oma ravintola tilan yhteydessä. Vaikka moni juttu Italiassa on kiinni joulun aikaan, niin yllätys yllätys - ravintolat ovat auki. Se on tosi kiva, koska mikäs sen mukavampaa kuin vetäytyä joulupäivänä pitkälle lounaalle valmiiksi katettuun pöytään. Ja kuten ehkä tuosta kuvan taustalta huomaakin - me emme olleet ravintolassa yksin; ravintola oli täynnä paikallisia jotka olivat tulleet syömään pitkää lounasta. Tilan isäntäperhe kulki salissa pöydästä pöytään tervehtimässä tuttuja ja toivottelemassa kaikille:"Auguri!". Takassa paloi tuli, lapset touhusivat pöytien väleissä, I loisti onnesta uuden aamulla paketista kuoritun etukuormaajansa kanssa ja tunnelma oli rauhallinen. Juuri sopiva joulupäivän viettoon. Mutta: palataanpa asiaan!

Kuten jo edellisessä postauksessa taisin mainitakin, Montagliarin ruuat ovat hyvin perinteistä Chiantikeittiötä; hyviä ja syviä perusmakuja. Liha on rakkaudella laitettua ja usein pitkään haudutettua tai paahdettua. Annokset ovat niin reiluja, että niistä riittää kyllä jaettavaksi ja listalla on useita aromaattisia lisäkkeitä, joita voi tilata pöytään yhteisiksi. Ja tässä vähän kuvakavalkadia siitä, mitä me onnistuimme Riitan ja miehensä suosiollisella avustuksella tilaamaan pöytäämme:)


antipasti, montagliari

Alkupalaksi neljälle tilattiin kaksi antipasti - lautasta. hyviä paikallisia leikkeleitä, kananmaksacrostinia, hyvää oliiviöljyä paahdetulla leivällä ja tomaattibruschettaa lempeähappoisilla tomaateilla. Tuo kananmaksacrostini oli kyllä kaikessa rustiikkusuudessaan oma suosikkini, koska sitä harvoin saa kotosuomessa. Mutta: kaikki oli erinomaisen hyvää maalaissettiä.



Primit jaettiin myös porukan kesken - eli tilasimme kaksi annosta pinaatti-gorgonzola gnoccheja. Upeita, pehmeänkuohkeita pollukoita joissa gorgonzola maistui juuri sopivasti. Tasapainoinen, hyvä annos. Sanoinkin Riitalle että varmaan sitä vanhemmiten on jotenkin alkanut arvostaa juuri tällaisia hyviä perusmakuja ja sitä, että ne tuodaan esiin konstailemattomina, puhtaina ja silti niin lempeinä, ettei vahva gorgonzola mitenkään jyrää makuaistia. Upeita. Taisin kaapia kaiken tuon kastikkeenkin tyhjältä lautaselta leivänpaloilla suuhuni...  

Pääruoka-annokset olivat tosiaan reiluja. Melkein sanoisin, että jos syö tällaisen täyden setin, useimmista annoksista riittää ruokaa kahdelle. Meille tilattiin pöytään jokaiselle oma pääruoka, mutta ainakin meillä naisilla vatsa täyttyi jo n. puolessa välissä. Loput saatiin kyllä mukaan kainiisti pakattuna - mutta jatkon kannalta vaan panin merkille että ainakin fasaani- ja viiriäisannos on niin iso että syötävää olisi kahdellekin.

 fasaania ja oliiveita

Fasaania ja oliiveita - annos on Riitan suosikki. En tullut maistaneeksi kun täyttymys alkoi iskeä, mutta  tuoksu oli upea. Joskus vielä kokeilen.

capone

Miehet tilasivat kumpikin täytettyä kukonpoikaa. En ihan tarkkaan tiedä miten ruoka tehdään, mutta oletan että kukko avataan "perhosmaisesti" ja luut poistetaan. Sitten kaikki tumma liha koivista sisäelimien ja rintalihasten kanssa pilkotaan ja sekoitetaan täytteeksi. En tiedä tulisiko täytteeseen myös leivänmurua - se olisi kyllä hyvin peri-italialaista. Täyte asetellaan sitten kukonpojan avattuun nahkaan ja kääritään rullaksi, mikä sitten paahdetaan ja leikataan tarjolle. V todisti että upeaa oli tämäkin ja minä mietin, että joskus pitäisi varmaan yrittää itsekin poistaa kanasta (tai kanista) luut. Sen verran herkulisia nuo täytetyt eläimet olivat. Jotenkin on vaan olo, että se ei ole ihan triviaalia... ;)


Uskokaa tai älkää, siitä räkättirastaasta innostuneena otin pääruuakseni viiriäisiä. Ihan älyttömän hyvää. tosin, en suosittele niille jotka eivät tykkää imeskellä pikkiriikkisistä luista niitä upeita rapeiksi paahtuneita lihanpaloja - sillä niissä on se maku ja koko ruuan juttu. Ja sillä tavalla tarkkaan syötynä annoksesta kyllä olisi riittänyt kahdellekin. 

Lisukkeiksi otimme pinaattia (josta ei näemmä tullut yhtään kuvaa) ja niitä jumalaisia perunoita. Nyt kaikki varmaan ihmettelevät mitä ihmeellistä noissa potuissa on. Noh, ne ovat sisältä ihan suussasulavan pehmeitä ja pinnasta rapeita. En tiedä mitä siellä keittiössä noille perunoille tehdään, mutta se perunan sisus ei ole yhtään kuivaa, ei yhtään murustuvaa, ei yhtään sitkasta vaan sellaista suussasulavaa, melkein perunalaatikkomaisen makeaa ja pehmeää. Pinnan rapeus on ihan paperinohut mutta tajuttoman makuinen. Rosmariinia ei ole säästetty - eikä varmasti hyvää oliiviöljyäkään. Uhhuh. Se voi olla että pääruoka tuntui isolta koska ahmin liikaa näitä syntipalleroisia... ;)


patate al forno, montagliari

Lisäksi otettiin vielä täytetyt sipulit, koska täysin vakuuttuneena keittiön valtiattaren Guillettan velhomaisesta kyvystä tehdä kaikesta juuri sellaista kuin pitää, halusin referenssisuorituksen. Ja sain semmoisen. Tässä voi nyt sitten kaivaa itsekin the silver spoonin esiin ja ruveta tuunaamaan. Lupaan kertoa jos koskaan saan siitä yhtä hyvää. Tuo täytetty sipuli oli kuin tiivistetty sipulikeitto; makeaa, upeaa ja täysin suussasulavaa. 

täytetty sipuli

 
Jälkiruuista ei tullut kaikista kuvaa; minä halusin vinsantoa ja cantucineja, muut talon kuuluisaa omenapiirakkaa, jonka resepti on tarkoin varjeltu salaisuus.

omenapiirakka

Palanpainikkeeksi tietysti tilan omaa, erinomaista grappaa ja omien sitruunapuiden sitruunoista tehtyä limoncelloa. Riitta tiesi kertoa, että näin pohjoisessa sitruunapuut pitää roudailla talveksi suojaan talvipuutarhaan ja kesäksi taas ulos. Montagliarilla puita on paljon ja ne ovat vanhoja. Tuollaiset aarteet kuten nyt vaikka sitruunapuutarha ovat kullanarvoisia. Nämä Montagliarinkin puut on aikanaan saatu ostaa eräältä vanhalta rouvalta joka ei enää jaksanut huoltaa niitä itse. Ihania tarinoita - ja (köh) hyvää limoncelloa! ;)

Ja kun oli päästy kahveihin asti, vatsa oli ääriään myöten täynnä ja iltapäivä pitkällä. I:kin oli ahminut ragupastaa kuin nälkäinen susi! Ja äidistä kieltämättä tuntui kuin lottovoiton saaneelta ettei vehnä enää näytä aiheuttavan pienelle kuin valtavaa pastahimoa. Ihan mahtava juttu.

Ja niin me sitten siirryimme siitä täysine vatsoinemme lepäilemään ja keräämään voimia seuraavan päivän haasteisiin.

5 kommenttia:

Campasimpukka kirjoitti...

Olisikohan ne perunat paistettu ankanrasvassa, sillä saa pinnan kyllä niin hyväksi, että itkettää :)

Yaelian kirjoitti...

Aikamoinen herkkuateria! Aikoinaan,kun olin isossa hotellissa töissä,siellä usein oli ryhmien menussa täytettyä viiriäistä ja muistan että aika kiva tipu on:)

Nelle kirjoitti...

Campasimpukka; niin, jotenkin en usko - minusta maku ei ollut sellainen eikä Montagliarin tilalla ole mielestäni hanhia tai ankkoja;) Mutta voihan se ollakin - mutta luulen että siihen on käytetty oman tilan oliiviöljyä - mutta olisiko ne potut keitetty ensin jonkin aikaa?

Yaelian: varmasti hyvää! noita ei ollut täytetty, vain paahdettu :)

Nanna kirjoitti...

Mä sain synttäriksi Tessa Kirosin kirjan hillasoilta Oliivilehtoihin ja kirjan välimeren osastolla se useeaan kertaan puhuu (ja minä kuolasin) perunoista, jotka ensin kai vähän keitetään, sitten niitä uppopaistettiin, niin että tulos oli juuri tuollainen ulkoa rapea, sisältä uskomattoman softi, tuli heti mieleen kun luin postaustasi. Hänen isoisänsä tapas vielä survaisra jollain nuijalla, että oerunoihin tuli pieniä halkeamakohtia, joista vähän pursui sisusta ja nuo kohdat sitten friteerautuivat extra rapeiksi.

Mutta ihana lukea/ja katsoa ja nauttia!

Nelle kirjoitti...

Nanna: uuh, ihan mahtavaa. Joskus on varmaan pakko kokeilla. Mutta nyt luulen, että arki ruuissa tekee hyvää itse kullekin. :) Näin joulun jälkeen on ihan aavistuksen ylensyönyt olo :)